KotiSanomat

7. joulukuuta

Suomen itäisessä kunnassa, Suomi-neidon vyötäröllä, Suomussalmella – vähän kuten Asterixin gallialaisessa kylässä, herätään sunnuntaiaamuun levollisin mielin – osalla silmä mustana – muutama kuntalainen kotiutuu poliisilaitokselta kävellä hipsimään taskussaan sakkolappu, syystä jos toisesta. On normaali suomussalmelainen sunnuntai, kukot eivät kieku, eikä huuto raika.

Huomenna alkaa muutamalla kuntalaisella työn teko –  suurimmalla osalla ei. Paluu arkeen on ankeaa. Sosiaaliviranomaiset jatkavat loputonta valituksen ja vittuilun kuuntelua, papereiden täyttämistä ja itsensä loppuun polttamista; milloin tämä paskan jauhaminen loppuu. Eikö tässä kunnassa ole mitään tuottavuutta, ettei ihmisten ei tarvitsisi änkeytyä sossuun? Eipä auta sossun tätillä pitkän aikaa kiroilla mielessään – ovet aukenevat taas huomenna.

Eikä ole poliisinkaan elämä helppoa. Joulupukin odottaminen käy monelle poikamiehelle liian kovaksi palaksi, ei kestetä selvin päin odottaa, että pukki toisi lahjoja – tai tonttu kolistelisi ikkunan alla – ei. Huolta ei huomisesta, alkaa tuntua huolestuttavalta sanonnalta.

Punaista Ristiä ei näy – ovatko hävittäneet joulupadan vai onko lama iskenyt sinnekin. Miten muu Suomi voi? Riittääkö ruokaa kaikille? Meneekö tämä yhdeksi kiroiluksi? Joulusatu muuttuu koko ajan ankeammaksi, kannattaako lopettaa lukeminen vai katsoa, muuttuuko kaikki parhain päin aattoa kohden.